Kun Nathan Francis Quartet syöksyy vauhtiin Aleksi Heinolan rumpujen iskusta ja Eero Koivistoisen tenorisaksofonin tuttu soundi tulvii korviin, tajuaa kuulija aivan heti, että nyt soitetaan klassista musiikkia. Suomeen asettuneen amerikkalaisen basistin Nathan Francisin johtama kvartetti hengittää samaa ilmaa kuin monet muut saksofonivetoiset kvartetit John Coltranesta tai Koivistoisen omista yhtyeistä lähtien.
Nathan Francis Quartet soittaa debyyttilevyllään periaatteessa tuttua ja turvallista modernia jazzia, joka ammentaa suoraan tutuista alkulähteistä niitä mitenkään peittelemättä. Miksi musiikki ei kuitenkaan hetkeäkään kuulosta kliseiseltä tai kuluneelta, vaan päinvastoin tuoreelta, jopa innostavalta?
Yksi selitys on ehdottomasti Eero Koivistoisen mukanaan tuoma läsnäolon tuntu. Hän on niin monumentaalinen hahmo ja edelleen niin vahvassa vireessä, että hän ei jää rivimiehen rooliin taka-alalle. Toisaalta hän on niin kypsä taiteilija, että hän ei myöskään varjosta nuorempia yhtyetovereitaan hiljaisiksi. Päinvastoin eri sukupolvia edustavat muusikot ovat selvästi innostaneet toisiaan niin, että soittamisen ja luovuuden ilo välittyvät kuulijalle saakka.
Vaikuttaa vahvasti siltä, että albumi on syntynyt rennosti tavalla, jolla jazzin historiassa on tallennettu lukematon määrä muitakin onnnistuneita levyjä. Siis muusikot ovat tulleet studiolle, ottaneet käsittelyyn muutaman mieluisan lainakappaleen lisäksi pari omaa sävellystä ja tallentaneet noin 35 minuuttia puhdasta musiikkia ilman ylimääräisiä teemoja tai näkökulmia.
Kappalevalinnatkin ovat onnistuneet nappiin, sillä kuuden kappaleen albumikokonaisuus on mielenkiintoinen ja poikkeuksellinenkin. Levyllä ei nimittäin ole lainkaan yhtyeenjohtajan omia sävellyksiä, vaan hän on valinnut kolme hieman vähemmän tunnettua klassikkoa eli pianisti John Hicksin sävellyksen “After the Morning“, basisti Cecil McBeen balladin “Song of Her” ja päätösraidaksi Coltranen Franz Leharin teemasta muokkaaman “Vilian“.
Koivistoinen toi studioon kaksi sävellystä, joista “Minor Solution” on uusittu versio jo vuonna 1969 ilmestyneen “Odysseus” -levyn kappaleesta “Traneology“, kun taas Thelonious Monkia kunnioittava “Late Show” on peräisin 1990-luvun puolivälissä toimineen Dialog-yhtyeen ohjelmistosta.
Kuudes sävellys on pianisti Markus Niittysen letkeästi svengaava “Crystal Clear“, jolla kuullaan levyn ainoa bassosoolo. Yhtyeenjohtaja jää kuitenkin taka-alalle vain näennäisesti, sillä hänen vahva ja svengaava bassonsa kantaa jäntevästi koko yhtyettä. Näin Nathan Francis Quartet on onnistunut luomaan tutuista elementeistä sekä poikkeuksellisen raikasta svengijazzia että tasapainoisen albumikokonaisuuden.
Levy kuuluu tietenkin Valon kuvia -blogin Vuoden valinnat 2021 -listalle.
Lue lisää:
- Outo herrasmies astui kapakkaan ja šokeerasi nuoren basistin, Hesarin Jazzkeittiön juttu Nathan Francisista.
- Levyhyllystä 7 – Eero Koivistoinen: Dialog (L+R Records, 1995), esittelyssä Dialog-yhtyeen ainoaksi jäänyt levy, jolla on yhteys Kalottjazz & Blues -festivaaliin
Nathan Francis Quartet: Nathan Francis Quartet feat. Eero Koivistoinen (Ajabu! Records, 2021)
Eero Koivistoinen, tenorisaksofoni, Markus Niittynen, piano, Nathan Francis, basso, Aleksi Heinola, rummut
Vastaa