Viime kesänä Rantajatsit jäivät osaltani väliin, mutta onneksi tänä kesänä matka Perämeren rantakaupungin pienimuotoiselle jazzfestivaalille onnistui. Festivaalin toimiviksi havaitut esiintymispaikat olivat ennallaan, siis päälavat Raahen teatterilla ja Ruiskuhuoneella, joiden lisäksi musiikki soi myös pienemmissä paikkoissa, kuten Langin kauppahuoneella ja Kinosalonki Sofiassa.

Festivaalin ohjelmaprofiilikin oli aikaisemmilta vuosilta tuttu, pääpaino oli kotimaisessa jazzissa, johon ranskalaiset ja virolaiset muusikot toivat kansainvälisyyttä. Rantajatsit katselee maailmaa yleensä seikkailunhaluisesta näkökulmasta, siis mieluummin uusia kokeiluja kuin tuttua valtavirtaa. Hyvinä esimerkkeinä vaikkapa tämän kesän harmonikkataiteilijat Kimmo Pohjonen ja Harri Kuusijärvi, jotka molemmat laajentavat instrumenttinsa ilmaisukeinoja rohkeasti ja jättävät ”Metsäkukat” muiden soitettavaksi.

Perjantai 24.7. 2026

Aloitin tämän vuoden Rantajatsit perjantain iltapäivän konsertilla Langin Kauppahuoneen pihamaalla, jossa saksofonistit Linda Fredriksson ja Mikko Innanen soittivat duokonsertin. Vaikka duo improvisoi ilmeisen vapaasti, perustui musiikki kummankin sävellyksiin, esimerkkinä vaikkapa Fredrikssonin ”Juniper”-levyn avainkappaleisiin kuuluva ”Pinetree Song”.

Duojen musiikki saa usein kuulijan mielessä vuoropuhelun muodon ja näin tapahtui tälläkin kertaa. Välillä saksofonien osuudet kietoutuivat yhteen ja välillä taas toinen nousi esille solistiäänenä ja toinen rakensi keskustelulle perustaa baritonisaksofonin komppikuvioilla. Valoisa ja hyväntuulinen konsertti huipentui kahteen klassikkoon: Sonny Rollinsin sävellykseen ”Don’t Stop the Carnival” ja ylimääräisenä kuultuun, Tapio Rautavaaran tunnetuksi tekemään kansansävelmään ”Juokse sinä humma”.

Festivaali jatkui Fredrikssonin ja Innasen konsertin jälkeen Raahen teatterin kesälavalla. Alkuillan konsertissa esiintyi kaksi kotimaista trioa, Harri Kuusijärven Aallot ja Aki Rissanen Trio. Molemmat yhtyeet soittivat musiikkia viime vuonna ilmestyneiltä albumeiltaan, Kuusijärven trio levyltä ”Aallot” ja Aki Rissanen Trio levyltä ”Imaginary Mountains”.

Harri Kuusijärvi soittaa ”laajennettua harmonikkaa”, siis instrumenttia, joka on yhtä aikaa perinteinen harmonikka ja syntetisaattorin käyttöliittymä. Kuusijärven kauniit melodiat maalasivat avaria pohjoismaisen jazzin maisemia, jotka harmonikan laajat soundimahdollisuudet johdattivat paikoin fuusiojazzin suunnalle. Konsertin lopulla laulaja Selma Savolainen liittyi mukaan Kuusijärven trioon laulamaan pari kotimaiseen lyriikkaan sävellettyä laulua.

Aki Rissanen Trio soitti siis pääosin ”Imaginary Mountains” -levyn materiaalia, mutta kaivoi historiasta myös pari vanhempaa kappaletta, onhan trion esikoisalbumin (”Amarandom”, 2026) ilmestymisestä kulunut jo kymmenen vuotta. Pitkään yhdessä soittanut trio toimi kuin yhtenä instrumenttina ja punoi kärsivällisesti kompleksista ja jännitteistä grooveaan.

Jo aikaisemmilta vuosilta tutuksi tulleeseen tapaan soitettiin festivaalin iltaohjelma kahvila Ruiskuhuoneen pihamaalla aivan mereen rannassa. Siellä illan avasi virolainen kvartetti Anemon, joka soitti ehkäpä indie rockiksi lokeroituvaa musiikkia. Taitavan yhtyeen musiikki jäi omalla kohdallani kuitenkin välitunniksi festivaalin kokonaisuudessa.

Harmonikkataiteilija Kimmo Pohjosen ja rumpali Eric Echampardin yhteistyön alku ulottuu jo neljännesvuosisadan taakse vuoteen 2001. Duon intensiivistä soittoa kuunnellessa tulee väistämättä vertailukohdaksi luonnonilmiöt, nimenomaan myrskytuulet ja muut rajuilmat, tai shamanistiset rituaalit. Pohjonen kulkee omalla määrätietoisella tavallaan niin vääjäämättömästi, että toiseksi vertailukohdaksi free jazzin puolelta asettuu Peter Brötzmannin järkälemäinen ilmaisu.

Lauantai 25.7. 2026

Festivaalilauantai alkoi jo aamupäivän puolella viehättävän Kinosalonki Sofian pienessä salissa, johon epävakainen sää pakotti järjestäjät siirtämään alunperin pihamaalle suunnitellun basisti Antti Lötjösen soolokonsertin. Lötjönen otti soittimestaan kaiken irti: näppäili, soitti jousella, naputteli ja hankasi basson kantta sekä asetti jopa kulkuset kielien päälle resonoimaan. Vangitseva ja monipuolinen improvisaatio huipentui yllätysvieraisiin, kun Linda Fredriksson ja Mikko Innanen toivat saksofoninsa mukaan konsertin päätteeksi.

Kinosalongin intiimissä salissa ajatus harhaili välillä myös kulttuuripolitiikkaan. Nyt kun hallitus luopui Helsinki Garden -hankkeen rahoituksesta, säästyneet rahat voisi käyttää viisaammin Kinosalonki Sofian kaltaisen kulttuurin aluskasvillisuuden lannoittamiseen. Ehkä sellaisesta tuesta syntyisi enemmän arvokasta kuin viihteen supertähdille suunnattujen areenoiden avustamisella. Toiveeni on tietenkin epärealistinen. Täytyy vain toivoa, ettei kulttuuri- ja kansalaisjärjestövihamielinen hallitus sentään leikkaa pois Jazzliiton kiertuerahoitusta.

Rantajatsien vahvuuksiin kuuluu myös festivaalin yhteys muihin alueen kulttuuritoimijoihin. Festivaalin taiteilijat ovat tehneet yhteistyötä ainakin paikallisen sekakuoron ja puhallinorkesterin kanssa. Tänä kesänä vuorossa oli Raahen Seudun Harmonikkakerho, joka oli harjoitellut konserttiohjelmiston yhdessä Kimmo Pohjosen kanssa. Raahen teatterin kesälavan katsomo oli aivan täynnä todistamassa konserttia, jonka ohjelmaan kuului kerhon omien esitysten ja Pohjosen soolojen lisäksi uusia versioita perinteisistä harmonikkakappaleista, nyt Pohjosen mausteilla terästettynä.

Haitareiden ja lounastauon jälkeen musiikki jatkui teatterin kesälavalla, jolle ensimmäisenä nousi nuorten suomalaisten muusikoiden uusi yhtye New3 eli laulajat Helmi Antila ja Siina Suutarinen sekä saksofonisti Oona Mattson. Epäsovinnaisesta ja harvinaisesta kokoonpanosta (maailman ainoa?) huolimatta trio esitti oikeastaan koko festivaalin perinteisintä jazzia: scat-laulua, cool jazzia Lee Konitzin hengessä ja standardikappaleitakin. Setin lopuksi trio yhdisti voimansa konsertin toisen esiintyjän ranskalaisen Impérial Quartetin kanssa.

Omassa osuudessaan Impérial Quartet soitti musiikkia syksyllä ilmestyvältä ”Dunav Magika” -albumiltaan, joka on jo yhtyeen viides levytys. Tonavan juoksua seuraavassa musiikissa Balkanin rytmit sekä unkarilaisen kansanmusiikin ja romanimusiikin vaikutteet sulautuvat jykevästi svengaavaksi eurooppalaiseksi jazziksi.

Festivaalin päätöskonsertit soitettiin jälleen Ruiskuhuoneen lavalla, jonka ohjelmassa oli afroa ja rappia. Jo vuonna 2009 alkunsa saanut Helsinki-Cotonou Ensemble soittaa svengaavaa fuusiota, jossa beniniläisen musiikin afrikkalaiset vaikutteet ovat vahvimmin esillä, mutta esimerkiksi kitaristi Janne Halonen ja trumpetisti Mikko Pettinen toivat kuplivaan keitokseen sooloissaan sävyjä niin rockista kuin jazzistakin. Taitavan ja valloittavan yhtyeen keskellä loppumatonta energia pursuaa laulaja ja lyömäsoittaja Noël Saïzonou.

Jätin suosiolla rappari Stepan ja Heimo ilman menneisyyttä -orkesterin väliin ja pidin pienen tauon musiikista ennen festivaalin päätösjameja, jotka pidettiin sisätiloissa Ruiskuhuoneen Pruutassa Impérial Quartetin johdolla. Olen kenties turhan kapeakatseinen, kun ajattelen, että jazzjameissa soitetaan jazzstandardeja, amerikkalaisen suuren laulukirjan helmiä. Näitä soittamalla jazzmuusikko osoittaa, että hän hallitsee jazzin perinteet ja kieliopin. Nyt ainakin ensimmäisen puolen tunnin perusteella nämä päätösjamit olivat toisenlaiset, sillä jameissa soi etnohenkinen jatkumo, joka liittyi ohuesti vanhaan jamiperinteeseen. Kun oltiin siirrytty jo sunnuntain puolelle, päätin jättää leikin kesken. Näin jäi todistamatta, muodostuiko päätösjameista loppuhuipennus vai loppuväsähdys.

Rantajatsit-festivaali näytti jälleen omintakeisen luonteenlaatunsa, siis pienimuotoista ja usein rohkeasti kokeilevaa musiikkia ihmisen kokoisissa esiintymispaikoissa. Festivaalin taiteellinen johtaja Charles Gil oli yöllä jamien alettua tyytyväinen viikonloppuun. Järjestelyt olivat toimineet, yleisöä oli ollut jatkuvasta sateen uhasta huolimatta odotetusti ja ennen kaikkea musiikki oli ollut hyvää. Charles kertoi jatkavansa työtään festivaalin kanssa, joten jään hyvillä mielin odottelemaan ensi kesän versiota Rantajatseista.

Valokuvauksesta

Aikaisempien vuosien tapaan seurasin musiikkia myös kameran linssin läpi. Tämän postauksen kaikki kuvat ovat omia otoksiani. Koetan tuoda näitä digitaalisella järjestelmäkameralla kuvaamiani kuvia esille vielä lisää.

Tällä kertaa minulla oli mukana myös äskettäin hankkimani filmikamera Mamiya C220, jolla siinä sivussa kuvasin kahden rullan verran ”pönötyskuvia”. Ne ovat vielä kehittämättä, mutta jos kuvista jotain kelvollista syntyy palaan asiaan uudella postauksella.